Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2012, Tammi

Suomentanut Aleksi Milonoff

When God Was a Rabbit, 2011 Headline Review

Sivumäärä 324

 

kani-nimelta-jumala

Elämästä. Niin sanoisin, jos joku pyytäisi minua määrittelemään yhdellä sanalla, mistä Kani nimeltä jumala kertoo. Se on kirja, joka ei kerro mistään kovinkaan ihmeellisestä, mutta onnistuu silti olemaan mitä valloittavin kertomus. Kirjailija tarinoi elämän pienistä sattumuksista, hullunkurisuuksista ja kipeistä asioista. Ehkä juuri siksi se onnistuu koskettamaan niin syvältä, sillä jokainen meistä tunnistaa omasta elämästään vastaavanlaisia kokemuksia. Se on sinällään jo saavutus, sillä kirjan henkilöhahmot eivät tosiaan ole siitä tavallisimmasta päästä: suurimmalla osalla lukijoista ei ole koskaan ollut hienoa taloa keskiluokkaisella lähiöalueella, rikasta tätiä Hollywoodissa tai seikkailijaveljeä New Yorkissa. Elämä on kuitenkin sinällään sama kaikille, sillä siihen mahtuu yhtä sun toista sattumusta ja toinen toistaan omalaatuisempia ihmisiä. Ehkä omassakin elämässä pitäisi yrittää nähdä jotain yhtä herttaisen seikkailumaista?

Kani nimeltä jumala jättää pehmeän jälkimaun, vaikka se ei käsittelekään pelkästään mukavia asioita. Oikeastaan sen teemat ovat varsin kipeitä, sillä kirjan päähenkilö Elly kärsii läpi tarinan ikävistä kasvukivuista ja sopeutumisvaikeuksista. Ihmissuhteiden solmimisen tuskallinen vaikeus laahaa mukana läpi elämän. Kaikki kuitenkin jatkuu, vaikka lapsuuden tutut maisemat ja turvat muuttuvatkin yhä nopeammin.

Tarinallisesti kirja on jaettu kahteen osaan, Ellyn lapsuuteen ja nuoreen aikuisuuteen. Vaikka hyppy saattaa tuntua ajallisesti ikävältä aukolta, se on kuitenkin perusteltavissa. Tyhjyyden jakso kuvastaa eräänlaista teini-iän ja varhaisen aikuisuuden hapuilua ja päämäärättömyyttä elämässä. Samalla kirjailija pääsee kätevästi näyttämään muiden hahmojen kehityksen tuloksia ja peilaamaan niitä päähenkilöön. Elly itse kuvailee elämäänsä seuraavasti:

”Jaan elämäni kahteen osaan. En oikeastaan aikaan ennen ja jälkeen, vaan osat muistuttavat enemmän kirjatukia, jotka pitävät koossa tyhjän pohdiskelun täyttämiä velttoja vuosia, kun on myöhäisteini tai parikymppinen eikä osaa vielä astua aikuisen saappaisiin; harhailun vuosia, joita en jaksa muistella.”

Kuten edellinen lainaus paljastaa, kerronta on toteutettu ensimmäisessä persoonassa. Minulle jäi se vaikutelma, että kertoja kertoo asioista niiden jo tapahduttua, jälkeenpäin. Kertoja saattaa kommentoida tapahtumia oman nykyhetkensä valossa, viitaten ”hukkumiseen” ja siihen, kuinka ei lapsena ”ymmärtänyt asioita”. Päähenkilö siis kuvaa tapahtumia omasta näkökulmastaan, mikä tuo tarinaan epäluotettavuuden vaikutelman. Muista hahmoista kerrottavat asiat siivilöityvät Ellyn näkemyksien läpi. Toisinaan hahmojen käsitykset asioista eroavat selkeästi Ellyn käsityksistä tai odotuksista heidän suhteensa, mikä on mielestäni hienoa. Lukija voi sympatisoida ja eläytyä päähenkilön kertomukseen, mutta myös ottaa etäisyyttä ja tarkastella tapahtumia objektiivisesta näkökulmasta. Mielestäni kirja kuitenkin kannustaa enemmän jälkimmäiseen, sillä Elly antaa vain hienovaraisia vihjeitä omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Hän ei kuitenkaan jää mielipiteettömäksi ja yksiulotteiseksi hahmoksi paperilla, vaan jättää selkeän kuvan luonteestaan (itsepäinen, omaperäinen ja ennen kaikkea levoton).

Pidin kirjasta kovasti. Siinä oli juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka luotiin taitavasti sopivan kuvailevan kielen sekä hahmojen avulla. Hahmot eivät ehkä päässeet kovin lähelle lukijaa, mutta he olivat kiinnostavia. Toisinaan minulle tuli kuitenkin mieleen, että heistä on ehkä tehty hieman erikoisia vain erikoisena olemisen vuoksi. Kaikki Ellyn perheenjäsenet eroavat normeista jotenkin räikeällä tavalla erityisesti keskiluokkaista taustaa vasten. Tavallaan pidin juuri siitä, sillä mitään normaalia ihmistä ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Harmaalta massalta vaikuttavat ohikulkijat ovat aina omassa elämässään värikkäitä päähenkilöitä.

Kirjan maailma oli minulle hieman vieras, mutta kuten ensimmäisessä kappaleessani kerroin, elämään liittyvät teemat ovat lähes kaikille yhteisiä. Kirjan loppua haluaisin kuitenkin hieman kritisoida: viimeiset viisikymmentä sivua tarjosivat paljon ajateltavaa ja toivat jopa kyyneleet silmäkulmiin, mutta tunnelma lopahti viimeisillä sivuilla. En olisi kaivannut taas yhtä aikahyppyä, selittämättömiä kohtaloita.

 

Arvosana: ****

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s